Autot ovat arvaamattomia. Oma luottamukseni ranskalaiseen ralliautooni on viime aikoina ollut vähenemään päin. Koska joka päivä täytyy kuitenkin käydä töissä toisessa todellisuudessa, vaatii elämäni jokapäiväistä autoilua. Usein turvaudun työkaverin pakkaspalveluun ja kävelen aamulla moottoritien varteen, mutta aina se ei ole mahdollista.

Relluni on temppuillut jonkun viikon, oikeastaan täsmälleen sen verran kuin pakkasia on piisannut. Toissa viikonloppuna se simahti salin pihalle. Onneksi olin tehnyt hyvän treenin. Soitin ensimmäisenä äidille. Kenelle itse olisit soittanut? Äiti ei aja autoa, mutta järkeä hänellä on päässä enemmän kuin pienessä kylässä, joten siinä mielessä soitto oli hyödyllinen. Pienessä hetkessä hän oli järjestänyt minulle tätini miehen pakettiautoineen ja kaapeleineen paikan päälle. Sitten elvytettiin.

Tänään Rellu kulki kivuttomasti aamun työmatkan. Takaisin palatessa oli aika jähmeää. Reiska ei oikein kiihtynyt, vaikka kuinka painoi kaasua. Tajusin pian, että nyt tulee pitkä matka. Ja niin tulikin. Työmatkani on pituudeltaan melkein täsmälleen 50 kilometriä, joten voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei Renault Modukseni vuosimallia 09 kiihdy sillä matkalla paljoakaan yli 25 kilometrin tuntivauhtiin, kuumotti henkisesti aika semipaljon. Lisäksi tiesin, että mikäli pysäytän auton, se ei enää murahdakaan. Sellainen meidän suhteemme on näillä pakkasilla ollut. Luottamuspulasta on keskusteltu.

Soitin matkan aikana noin sata puhelua. Jossain vaiheessa tajusin, että minä tosiaan aion matkustaa sen jumalattoman pitkän ja yksinäisen taipaleen maksimissaan 54 kilometrin tuntivauhdilla. Äiti lupasi soittaa isille. Isi lähti hakemaan naapurista papalta hinausköyttä ihan vain varmuuden vuoksi. Pappa ei omistanut hinausköyttä; vanha oli katki. Iskä pohdiskeli retkeä Biltemaan. Anoppi lupasi hakea lapset tarhasta. Pelkäsin, että auto hyytyy mäkeen. Tiesin, että niitä olisi tulossa kaiken kaikkiaan kaksi matkalla suosikkiautonkorjaajallemme, jota en ollut vielä puhelimitse tavoittanut. Pelkäsin ensimmäistä mäkeä niin paljon, että pyysin anopin pysymään puhelimessa edes sen ajan, kun tavoitan mäennyppylän. Kysyin hänen mielipidettään, lähdenkö edes yrittämään. ”Ei se ota, jos ei annakaan”, tuumasi anoppi, vanhan kansan taistelija itsekin. Rellu kiipesi mäen päälle, kuten vanha ranskalainen konsanaan. Hyvät vauhdit tuli alamäkeen. Hetken tunsin eläväni taas.

Jossain vaiheessa tajusin, että niin kuuma kuin moottoritie onkin, sinne en voi lähteä päristelemään ranskiksellani. Täytyi keksiä toinen reitti. Se löytyikin: vanhaa Kempeleentietä pitkin päästelin Pappilaan asti. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että minulla on enää yksi mäki jäljellä (se joka ylittää junaradan), meinasin jo melkein tuulettaa. Viimeisenä soitto isälle: olen kohta perillä!

Kun viimein sain ajaa autoni suosikkiautonkorjaajamme lämpimään talliin, Rellu hymisi tyytyväisyyttään. Korjaaja tuumasi, että olin ajanut koko matkan kolmipuolaisella sylinterillä. Sanoiko hän tosiaan niin? Luuliko hän, että ymmärtäisin, mitä hän tarkoittaa? Ihan sama. Meinasin halata häntä silkasta ilosta. Siinä on kerta toisensa jälkeen ihminen, jolle kiitollisuusvelkaani ei voi maksaa rahalla.

Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin. Isin Audiin päästessäni kirosin kylmiä varpaitani, mihin äiti pääsi naputtamaan 32-vuotiaalle tyttärelleen, että miksi et pidä villasukkia. Voi kuule äiti. On villasukat ja toppahousut. Joka päivä ja käytännössä koko ajan. Tuon auton kanssa minä en juurikaan vähissä vaatteissa liiku, ja tässä taas yksi uusi todiste siitä, miksi näin on.

Kotiin päästyäni lämmitin varpaat ja karkasin anopin ruokapatojen äärelle naapuriin. En jaksa olla edes kovin surullinen. Olin nimittäin aika sissi.

Kuinka moni rekka sinut muuten ohitti tänään?

Ja eräänä päivänä hän sen ymmärtää.

Että hänen maailmankuvansa on perustunut vuosikausia sisustuslehtien kiiltokuviin.

Ja että se maailmankuva on väärä.

Ja että hänen elämänsä romuttuu nyt.

Hän on takuulla lukenut kaikki mahdolliset kuukausittain ilmestyvät sisustuslehdet jo käsittämättömän monta vuotta. Joka lehdessä on ihailtavaa. Onnellisia perheitä, joilla on kauniita ja puhtaita koteja. Miksei toimittaja voi tehdä koskaan pistokäyntejä haastateltavien koteihin? Miksi kaiken pitää olla kuvaushetkellä aina niin siloteltua? Miksei kenenkään kotia esitellä tavallisena tiistaina siinä vaiheessa, kun kukaan ei jaksa siivota? Joka päivä pitää kuitenkin elää. Kaikilla on takuulla sotkuista joskus.

Tänään hänelle tuli paha olo. Postilaatikkoon oli ilmestynyt uusin Avotakka. Se olisi voinut olla myös Deko, Glorian koti tai Unelmien talo & koti. Niitä kaikkia hän on jossain vaiheessa tilannut. Se oli aivan tavallinen lukuhetki, jonka hän antoi itselleen. Lehti oli ihan tavallisen näköinen sisustuslehti, johon oli koottu vinkkejä valaisimista ja sohvista – niin kuin milloin tahansa. Hän kiinnitti huomiota seinänväreihin ja tapetteihin, sohviin ja tauluihin. Siihen, miten jotkut osaavat tehdä onnistuneita sisustusvalintoja – olkoonkin, että suomalaisen sisustamisen sanotaan usein olevan tylsää ja persoonatonta. Silti se on hänestä kaunista.

Ja sitten hän kiinnitti huomion niihin perheisiin, joita lehdessä esiteltiin. Niihin onnellisen näköisiin ja kauniisiin ihmisiin, jotka halusivat esitellä lukijoille kotinsa. Lehdissä ei sinänsä koskaan esitellä varsinaisesti kotien asukkaita, mutta haastatteluissa ihmiset saavat paljastaan itsestään niin paljon tai niin vähän kuin haluavat. Lehdissä ei koskaan kerrota, kuinka onnellisia perheitä kodeissa asuu, minkälaisia ongelmia heillä on tai kauanko he ovat olleet perhe. Lehdissä ei kerrota, mikä pareja pitää yhdessä. Lehdissä ei kerrota, riideltiinkö perheessä vessan siivoamisesta viime viikon perjantaina. Tai väljähtikö parisuhde sillä aikaa kun rouva sisusti uutta kotia. Tai että onko miehellä rakastajatarta työpaikalla. Tai vaimolla suhdetta miehen parhaaseen kaveriin. Tai kuinka moni lapsista on tästä liitosta. Tai syntyykö lapsia vielä seuraavaan liittoon. Näitä asioita ei kerrota. Niin kuin ei paljon mitään muutakaan.

Annetaan illuusio onnellisesta perheestä, joka asuu onnellisessa kodissa.

Tehdään lukijalle paha mieli. Että tuollaiseen olisi pitänyt pystyä. Ja että tuollaiseenpa et sitten itse kuitenkaan pystynyt.

Ei oteta huomioon, että lukijalla saattaa olla oma elämä sellaisessa vaiheessa, että hän ei nyt vain kestä näitä sisustusratkaisuita, joihin nämä tämän lehden sisustajapariskunnat ovat yksissä tuumin päätyneet.

Lukija päättää ryhtyä lukulakkoon, joka koskee onnellisia sisustustarinoita.

Lukija tekee sen omaksi parhaakseen.

Tällä viikolla minulla on lapsivapaata. Tavalliselle perheelliselle se kuulostaisi taivaalta, vastaeronneelle yksinäisyyden yskäisyltä. Mutta minähän olen kokopäiväinen äiti.
Ei osapäiväistä äitiyttä ole olemassakaan!

Sinänsä kuitenkin ihanaa! Lapsivapaa tarkoittaa minulle tällä viikolla sitä, että saan lähteä töihin yksin, hiljaisesta kodista. Työpäivän jälkeen haen lapset tarhasta, teen ruuat, leikin, vietän aikaa. Laitan iltapalat, pesen hampaat ja nukutan. Tämän kaiken minä teen siinä toisessa kodissa, joka lapsillani on. Sitten lähden omaan kotiini selviytymään seuraavasta yöstä. Siksi minä sitä kutsun. Joka päivä jotain vähän. Enempää en vaadi itseltäni. Muilla saattaa olla kasapäin mielipiteitä siitä, kuinka nämä asiat tulisi hoitaa, mutta en minä heitä kuuntele. Meillä on kaikki hyvin näin. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Kaiken keskellä opettelen maistelemaan taas onnellisuutta. Koska tiedättekö: se tulee, se elää, se on. Kun on ollut liian kauan surullista, siihen väsyy. Tunteet aaltoilevat, mutta minä en torju niistä yhtäkään. Annan kaiken tulla ja tiedän, miltä mikäkin päivä tuntuu. En leikkaa tunteilta kulmia. Osaan mennä eteenpäin hiljaa, jutella kenelle milloinkin, jopa kysyä muilta, mitä kuuluu. Ja tietysti kertoa loputtomasti niille, jotka tulevat ja kysyvät. Kiitos siitä loputtomasta jaksamisesta teille, jotka joka päivä elätte siinä lähellä.

Työkaveri silitti tänään olkapäästä. Teatterikavereitten kanssa naurettiin ihan tyhmille jutuille. Kotimatkalla heräsin luovuusryöppyyn, jota olen odottanut: juonikuviota seuraavalle novellilleni! Tässähän tämä kevät menee. Työväen Teatterin ensi-ilta on huhtikuun lopussa. Siinä vaiheessa minä puhun jo auringon kanssa samaa kieltä. Usko pois!