Joskus tuntuu, että
sillä ei ole minkäänlaista väliä, miten itse kuvittelemme
hallitsevamme elämäämme. Koska kyllä tuolla ylhäällä Joku on.
Joku joka on suunnitellut kaikki kohtaamiset etukäteen. Puhun
julkisesti uskonnollisuudestani tai hengellisyydestäni aika vähän.
Okei, opetan uskontoa työkseni, mutta sillä ei ole mitään
tekemistä sen kanssa, mitä ajattelen niistä jutuista elävässä
elämässä. En ole koskaan peitellyt kristillisyyttäni, mutta
välillä toimintani saattaa näyttää siltä, ettei sillä ole
uskonasioiden kanssa kauheasti tekemistä. Toisin sanoen:
pyhimykseksi ei vielä näillä meriiteillä voisi minua ylentää.
Olen elämässäni nähnyt kielillä puhumista ja tavannut kuolleita
sukulaisiani henki-illoissa. Olen rukoillut elämäni rakkautta
vuosikausia ja pettynyt maailmankaikkeuteen, kun vastaan tulee vain
tunnevammaisia urpoja ja oman elämänsä ongelmatapauksia.
Kunnes sitten, juuri
silloin kun vähiten osaisi odottaa, tapahtuu jotain mullistavaa.
Minähän en käy koskaan missään. Tai jos joskus vahingossa käyn
jossain anniskelukapakassa, voit olla varma, että sieltä ei
matkaani ketään tartu. Ei ole koskaan tarttunut eikä tartu
jatkossakaan. Sen vuoksi en olisi voinut tavata ketään missään
muualla kuin – no sano sinä (se rimmaa Kinderin kanssa).
Edellisen tekstini
kirjoitin vajaat kolme viikkoa takaperin viettäessäni kotipäivää
sairaan lapseni kanssa. Seuraavana päivänä päätin mennä
eteenpäin: Jos ihan vain ohimennen lataisi Tinderin ja vilkaisisi,
onko siellä minkälainen tarjonta näin keväällä 2018. Jos
pistäisi varalta urposuodattimen päälle ja swaippaisi vain
kehityskelpoiset kaksilahkeiset. Yksi hyvä riittäisi. Jos Maailman
Paras Mies tulisi vastaan, en vastustelisi, vaikka valmiustilastani
voidaan aina keskustella. Uteliaisuus vei silti voiton.
Ja Jumala oli hyvä,
sillä Hän oli katsonut, että prinsessa Sinkkukinkun kärsimysten
tie oli nyt tullut tiensä päähän. Niin Hän oli päättänyt, kun
Sinkkis päätti ladata Tinderin sinä perjantaiaamuna kello kymppi
reikäleipä. En muista enää, ketä tuli vastaan. Mutta joku tuli,
jolle prinsessa näytti sydäntä. Mätsin tultua prinsessa laittoi
viestin ihan itse. Ensimmäisessä viestissä ei ollut mitään
kummallista. Se oli ystävällinen tervehdys, jossa hän halusi kysyä
mieheltä, kuka tämä oli, koska heillä oli niin monta yhteistä
ystävää. Ystävissä oli yksi yhteinen piirre; he olivat kaikki
muusikoita.
Keskustelu oli
alussa viatonta. Prinsessa Sinkkukinkku ei odottanut siitä sen
ihmeempää. Sydämessä lepatti silti vähän. Tuntui hyvältä
saada pitkästä aikaa huomiota toiselta ihmiseltä, mieheltä.
Samana perjantai-iltana prinsessa rantautui siskonsa kanssa
ystäviensä vasta avattuun kahvilaan. Miehen kuva poltti puhelimessa
sen verran, että sitä piti kuitenkin vilauttaa toisille ihan vähän,
ihan vaivihkaa. Seurasi onnellisia huokauksia.
Seuraava päivä oli
kummallinen. Prinsessa tapasi ihmisiä, joiden tiesi tuntevan miehen.
Niitä käveli vastaan ihan ropisten. Yhdelle kemiläistyneelle
tutulle piti sanoakin, että tällainen juttu on ehkä tässä nyt
alkamassa. Että Tinderissä tuli vastaan sellainen aivan kiva
kemiläinen rokkari, mutta en pysty sanomaan vielä nimeä, koska
kaikki tuntee ja tietää sen kuitenkin ja minutkin ja minun typerän
tarinani enkä halua mitään julkisuuteen ennen kuin asia on
selkeämpi. Hän ymmärsi, iloitsi ja tiesi, mitä tarkoitin. Oli
itsekin sortunut kemiläiseen rokkariin joitakin vuosia aiemmin. En
halunnut puhua asiasta liiaksi, koska on hetkiä, jolloin täytyy
keskittyä vain elämän etenemiseen. Olen kuitenkin ilolla pistänyt
merkille, että paikat joissa käyn, ovat aina täynnä tuttuja,
uusia ja vanhoja. Sen vuoksi saatan osallistua toisinaan tapahtumiin
myös yksin. Aina löytyy ystävä, jonka kanssa hengitetään hetki.
Tullaan vahvemmiksi. Sellaisista hetkistä rakentuu lopulta Elämä
ja sen merkityksellisimmät kohtaamiset. Jos vain pitää silmänsä
auki ja avaa sydämensä.
Lauantai-iltana
Sinkkukinkku vietti iltaansa yksin. Vain vuorokausi nettikohtaamisen
jälkeen hän uskalsi ehdottaa miehelle tapaamista, huolimatta
välimatkasta. Että pitäisikö. Mies vastasi, että voisimme katsoa
jonkin sopivan viikonlopun, jolloin kohtaisimme. Sopivan viikonlopun!
Ei käy! Kinkku nukkui yön yli, ja kun sunnuntai valkeni, asiat
olivat tulleet siihen pisteeseen, että ennen kuin kello löi
kymmenen, Rellun nokka kiisi jo kohti Kemiä. Prinsessa totesi vain,
että sydämeni tuo minut tänään sinun luoksesi. Ei edes kysynyt.
Ilmoitti vain. Että näin nyt vain tapahtuu. Eikä todellakaan ala
odottelemaan viikkokausia.
Koska elämä on
kuitenkin opettanut, että tällaisissa tilanteissa täytyy aina
ilmoittaa vähintään jollekin, mihin on menossa, jotta ei joudu
esim. raiskatuksi tai paloitelluksi tai muuten vain henkisesti
pahoinpidellyksi, päätti prinsessa Sinkkukinkku koodata vielä
eräälle ystävälleen, jonka tiesi tuntevan miehen. Prinsessa
halusi tietää vain yhden asian: onko kyseinen mies hyvä ihminen.
Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi, ettei tarvitse enempää
tietoa. Hän selvittää loput itse, koska katsopas kun Rellu hyrisee
jo tuolla pihalla ja minä olen melkein matkalla.
Ja tästä alkaa
varsinainen tarina: Mies rakastuu ensi kohtaamisessa. Kun hän
odottaa minua rintamamiestalonsa portailla kumppareissaan ja isossa
parrassaan ja harjanvarsi isossa kourassaan, sydämeni heittää
volttia. Osaan olla ihmisten kanssa. Osaan jutella small talkit ja
mennä syvemmälle, kun tilanne on otollinen. En lamaannu. Halaan
häntä. Hymyilen ja katson vain. Tiedän, että minulla on nätti
hymy, ja sillä särjetty sydämiä vuositolkulla. Silti se on näissä
hetkissä parhaimmillaan. Tähän kohtaan se sopii. Tämä kohtaus on
elokuvasta ja romaanista. Tästä kohtauksesta voisi kirjoittaa
fiktiota niin paljon kuin jaksaisi. Todennäköisesti tulen
kirjoittamaankin.
Samalla hetkellä
mies rakastuu minuun niin kuin ei koskaan ennen. Emme toki voi
vaikuttaa sydäntemme kulkuun, koska niin tutkimattomia kuin Herran
tiet ovatkin, ovat myös tutkimattomia sydäntemme reitit ja polut.
Sitähän voi järjellä koittaa selittää, että miksi joku
rakastuu. Että sydän nyt vain on sellaisessa vaiheessa, että olisi
kiva saada joku vierelle. Että olisi ihanaa rakastua. Elää
yhdessä. Matkustaa. Lähteä roadtripille. Käydä keikoilla.
Soittaa tilusoolo. Syödä jäätelöä. Mennä naimisiin. Perustaa
perhe. Saada vielä lapsi.
Eihän 34-vuotias
ole vielä liian vanha sellaiseen?
Eikö olisi
vähintään oikeutettua sallia rakkaus myös niille, joilla on sen
hässäkän kanssa ollut viime vuodet vähän rankempaa? Ja kuinka
vaikeaa on löytää sopivaa kumppania varsinkaan, jos kenellekään
ei riitä ja kaikissa on jotain vikaa! Toisten viat ovat piilossa,
toisten viat voi koittaa nieleskellä. Silti niitä on. Voi tauti,
miten niitä on! Kun tässä kohdassa katson järjen ja täyden
ymmärryksen valossa minun ja Herra Lääkärin mennyttä tarinaa,
olen erittäin onnellinen, että tarinallemme kirjoitettiin
kuolemantuomio. Ainoa kohta, mihin olisin toivonut muutosta, olisi
ollut välitön sähkötuoli heti lokakuun alkumetreillä koko
joulukauden kestäneen kidutuksen sijaan. Pysyköön poissa koko
loppuelämäni tai myyn hänen tarinansa keltaiselle lehdistölle ja
lähden niillä masseilla kemiläisen blueskitaristini kanssa etelän
lämpöön loppuiäkseni. Olen puhunut.
Ensimmäisessä
tapaamisessa Kemin kuningas sanoo haluavansa minut. Että hän on
kuningas, ja kuningas tarvitsee kuningattaren. Hän sanoo sen suoraan
niin kuin minulle pitää sanoa. Minä pirskahtelen jo siinä, ja
siitä hän pitää. Minä olen aina liikaa kaikille. Hänelle minä
olen sopivasti. Hän lupaa olla kanssani pitkämielinen. Hän näkee,
että tarvitsen vahvan miehen. Että lapaset lentävät tuulessa
metsään.
Sen jälkeen
tapahtuu rytisten asioita. Tapaamme paljon, olemme yhdessä melkein
liikaa. Kietoudumme yhteen. Soitamme yöllä, aamulla, päivällä.
Rakastamme ensi hetkestä lähtien. Eikä kukaan rajoita, kukaan ei
kiellä, kukaan ei estä. Kaikki on niin luonnollista kuin voi olla.
Hän on niin kuin minä ja minä niin kuin hän. Hän esittelee
kuvaani kaikille vastaantulijoille. Minäkin näytän hänen kuvaansa
oppilailleni ja kosmetologilleni.
Hiihtolomalla
lähdemme karkuun mökille Jumalan selän taakse, sieluni
keskipisteeseen, inspiraationi ehtymättömään voimanlähteeseen,
johon harvoin olen ketään vienyt. Hänet vien paikkaan neljänsillä
treffeillä. Ensimmäinen tuttu, jolle hänet esittelen, on
pudasjärvinen pitserian pitäjä, tuttu mies. Menemme pitsalle, ja
hihkun pitsanpaistajalle, että tässä on minun uusi poikaystäväni.
Pitsanpaistaja näyttää peukkua ja toteaa Kemin kuninkaalle pilke
silmissään, että tämä on hyvä nainen. Kuplin onnesta. Vietämme
neljä päivää yhdessä. Yksikään hetki ei tunnu pahalta. Hän
kairaa minulle avannon ja lämmittää saunan, kokkaa maailman
parasta ruokaa ja jaksaa kuunnella juttujani tuntikausia. Hän haluaa
jopa katsoa viimevuotiset teatterivideoni nauhalta. Hän sanoo, että
puhun paljon mutta asiaa. Se on hyvin sanottu, koska se on totta. Hän
viihtyy ja haluaa olla minun. Vietämme vuoteessa yhden työpäivän
verran. (Aika informatiivinen tieto, mutta rakkaustieteilijänä
uskallan kehottaa ihmisiä olemaan iholla.) Syli on vastaus maailman
ongelmiin. Nukumme liian vähän ja suutelemme niin paljon, että
huulet ovat kipeät, kun matka on ohitse.
Hänessä ei ole
mitään väärää eikä mitään vikaa. Hän on lämpö, joka
kietoutuu sydämeni ympärille ja saa minut heittäytymään elämään.
Hän on hän, joka oli rukoillut minua tulevaksi kahta viikkoa ennen
kohtaamistamme. Hän joka lupaa olla aina minun. Isompaa lupausta ei
ole olemassa. Hänen kätensä minun omassani ei irtoa.
Koska olen kuitenkin
järki-ihminen tunnevoimasta huolimatta, osaan suhtautua elämään
ja sen yllätyksiin aina vähän varauksella. Paljon on esteitä
varmasti, eikä koskaan tiedä tulevasta. Vain aika näyttää,
kenestä on meille kumppaniksi ja kuka karkaa tuulen mukana
taivaalle. Siitä huolimatta tässä kohdassa on nyt jotain erilaista
kuin missään edellisessä. Aika näyttää rakkauden voiman. Niin
sen on mentävä.
Jos joku olisi
sanonut minulle kuukausi sitten, että kuukauden päästä tiedät
hääpäiväsi, olisin tintannut häntä turpaan ja kovaa. Nyt en
tinttaa. Häihin on vielä vähän aikaa, mutta sitä kohti tässä
rullaillaan. Minun on painotettava, että minun ei tarvitse mennä
elämässäni enää naimisiin. Minä voisin elää susiparina ihan
rauhassa ja hyvällä mielellä loppuikäni. Kristillisyyteni ei
siitä kärsisi eikä suhteeni yläkertaan mutkistuisi. Mutta vauvan
minä haluan enkä aio olla läski hääkuvassani. Lisäksi jos ihan
tarkkoja ollaan, hedelmällisyyteni ei enää ole täydessä
huipussaan, joten siinä mielessä tässä kohdassa täytyy laittaa
vitosta silmään ja bensalenkkarit haisemaan.
Siksi taistelemme
aikaa vastaan.
Onneksi Jumala
tiesi, kenet lähettää samalle rintamalle.
Suukkoihin ja
silityksiin minä kiedon sinun kevääsi.
Yhdessä olemme
vahvemmat. Elämä on hyvä. <3