Ja niin minä palasin lämpimästä takaisin kotiin, ilman Jorgosta kylläkin. Sen sijaan sain reissusta paljon sellaista aineetonta, joka loi toivoa. Ei ole puppua väite, että nähdäksemme lähelle meidän on mentävä kauas. Toisinaan meidän on myös mentävä lomalle, jotta näkisimme itsemme ja unelmamme. Sen, minkä vuoksi lopulta elämme.

Suru pysyy tiukassa ihoni alla. Luulen, että se on jollain tavalla kuitenkin toinen kotini, suru siis. Jos saisin sijoittaa itseni jollekin edellisistä vuosisadoista, matkustaisin empimättä romantiikan aikakaudelle 1700-luvun ja 1800-luvun taitteeseen. Tämä osittain juurikin siksi, että romantiikan aikana ihmisten ylle oli puettu selittämätön surumielisyys, jonka varjossa muita asioita puuhailtiin. Puhuttiin ”Kaipuun sinisestä kukasta”, jolla tarkoitettiin sitä, että osin ymmärryksen tavoittamattomissa oleva kaipaus varjosti sielujen kulkua ajassa. Opiskeluaikoinani sain tutustua Nuoren Wertherin kärsimyksiin, ja tunnistin itseni Werherissä jo tuolloin. Maailmassani on aina ollut ymmärtämätöntä kaipausta, jota kukaan ei pysty täyttämään. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Werther ei oppinut.

Et sinä minun suruani päällepäin näe; ei sitä näe kukaan. Päällepäin minä olen tavallinen, iloinen, riehakas, puuhakas ja ekstrovertti, niin kuin aina. Minä piilotan suruni sinne, mistä sitä ei voi löytää. Minä asun sen kanssa; ehkä hieman jopa viihdyn siinä. Siihen on turvallista kietoutua. Viime viikolla se, joka on suruni moottori, sanoi minulle aavistelevansa, ettei minun suruni lähde ole niin yksioikoinen ja selkeä kuin väitän. Että on olemassa muitakin piilossa olevia asioita, jotka minä lasken suruhuntuni alle, mutten ymmärrä niiden painolastia. Hän oli oikeassa. Jos vain ymmärtäisimme sen voiman, että toisinaan tarvitsemme tunteidemme kielentämiseen sellaisia ihmisiä, joihin luotamme.

Miksi tämä uuden puolison etsimisprosessi on sitten ollut niin vaikea? Osaltaanhan siihen on liittynyt paljon hauskuuttakin, se on myönnettävä. Ja kohtaamisia. Huhheijaa, jos kaikki kohtaamiset kirjoittaisi paperille viimeisen parin vuoden ajalta, hulluksi tulisi eikä kukaan uskoisi. Siksipä jätänkin tämän vain auki näin ja koko lukijakunnan miettimään, että mitäköhän nekin kaikki kohtaamiset ovat olleet. Käsittelen niitä vaikka sitten niissä fiktiivisissä muistelmissani, joiden kirjoittamisen aloitankin välittömästi, koska muutenhan unohdan.

Lähdetään kuitenkin liikkeelle siitä, että tunnistan ihmisistä, ainakin niistä jotka tunnen, hyvinkin selkeästi minkälainen kumppani kenellekin sopii. Toiset meistä tarvitsevat rauhoittajia, toiset innostajia. Olen ymmärtänyt myös sen, että taiteilijalle elämä on helpompaa, jos vierellä on toinen, joka ajattelee samalla tavoin. Siksi minua on niin harmittanutkin tämä viimeisin menetys. Paperilla olisimme olleet toisillemme täydellisiä, tai ainakin lähellä sitä. Mutta elämä ei aina mene niin. Elämä nimittäin haluaa yllättää. Vetää nokkaan takavasemmalta. Nätin sivukoukun. Ja lopulta silläkin on tarkoituksensa. Niin haluan ainakin uskoa. Että jokaisella, joka matkallemme sattuu, on merkitys. Jokainen on tienviitta kohti uusia polkuja, niitä joiden päästä löytyy sateenkaaren pää ja aarrearkku. Mitä sinun aarrearkkusi pitäisi sisällään? Minun omassani olisi kustannussopimus ja muutama pikkuvauva. Ja kourallinen keikkoja oman bändin kanssa. Omilla biiseillä. Omalla show´lla. Viulut ja jouset. Tilusoolot ja rokkikitara. Ja tiedätkö: kaikki se on tulossa! Pitää vaan painaa pitkää päivää, hymyillä posket kuopalla ja unohtaa ne Wertherin kärsimykset.

Vaikka muille osaisinkin määritellä sopivat puolisot, itsestäni en pysty tunnistamaan, minkälaisen miehen tarvitsen. Se johtuu osittain kovin sovittelevasta luonteestani ja siitä, että olen vain tosi joustava monenlaisten tyyppien suhteen. Toisin sanoen minulla on tajuttomat vaatimukset, mutta käytännössä kuitenkin kaikki käy, koska erilaisuudesta voi aina oppia. Samanlaisuuskin sopii; ovathan samanlaiset kiinnostuksenkohteet aina bensaa suhteelle ja sen jatkuvuudelle. Toisaalta yhteiset arvotkin ovat monille parisuhteille riittävä lähtökohta. Tai samantyyppiset unelmat. Onhan näitä perusteita yhtä paljon kuin on parisuhteitakin, toimivia ja toimimattomia.

Minulla on niin paljon haaveita tälle elämänmittaiselle matkalle, että kyllä periaatteessa monikin uros sopisi tähän haaviin. Tiettyjä ehtoja kuitenkin on. Larppaamaan en nimittäin ala. Ja moottorikelkkailunhan olemmekin jo käsitelleet. Mutta musaa olisi mahtava tehdä yhdessä. Se on salainen unelmani, jota en kylläkään tässä sanonut ääneen. Älkää vain kertoko tulevalle miehelleni, haluan kertoa sen hänelle itse.

Koska en siis itse pysty nähtävästi määrittelemään unelmieni kumppanin piirteitä ja ominaisuuksia, kysyin joulun alla teatteriväeltä (ystäviltäni jotka tuntevat minut parhaiten), minkälainen minun mieheni pitäisi olla. Sain vastauksen, että ”hyvällä tavalla hullu”. Ei mikään tavallinen. Nehän tippuvat kyydistä ensimmäisessä mutkassa. Sellainen, joka uskaltaa heittäytyä, mutta tarpeen tullen myös kykenee rauhoittamaan. Tällaiset ohjeet minä sain niiltä, jotka minut tuntevat. On onni saada elämäänsä sellaisia, jotka välittävät ja rakastavat ja lohduttavat silloin kun elämä tinttaa nokkaan ja nokasta roiskuu verta naapurin valkoiselle paidalle.

Lapsiani olen miettinyt siitä näkökulmasta, että eihän meiltä oikeasti mitään puutu. Että meillähän on ihan hyvä näin, keskenämme. Että en ehkä halua tänne ketään sotkemaan tätä kuviota, eikä tänne ketään mahtuisikaan. Tärkeintä ja aina vain tärkeintä on kuitenkin aina se, että lapsillani olisi asiat hyvin. Ystäväni huomautti, että on muuten sinkkunaisena vaikeaa löytää miestä, joka hyväksyy lapset, siis jo ne olemassa olevat. Lapsiasia kuulemma pienentää puolisomarkkinoiden valikoimaa ja saatavuutta, vaikka oman tuoreuden pystyisikin takaamaan. Tosin onhan se aika yleistä nykyään, että toisella kierroksella olevalla jengillä on jo kertynyt jälkikasvua ja minkäs sille teet. Sitten taas, jos haluan miettiä vain lapsiani, en ota tähän ketään urpoa kymmeneen vuoteen esittämään isäpuolta. Vanhuuspäiviksi sitten vasta. Sellaisiakin naisia siis ymmärrän, jotka ratkaisevat nämä asiat muilla keinoin. Ja heitähän on. Täytyisi vain päästä ensin sen ajatuksen päälle, että ihminen on kokonainen yksinkin. Minulla on siihen vielä matkaa. Oman järkkymättömän näkemykseni mukaan ihmiset muodostuvat kahden ihmisen yksiköistä. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten biisinkin, jossa sanottiin: ”Yksi plus yksi on kaksi, mut yksin jos jää, muuttuu heti nollaksi.” Siinäpä sinulle parisuhteellisuuden matematiikkaa. Tiedän, että olen väärässä, mutta yhteiskuntamme muotoutuu tämän ajatuksen ympärille. Mene vaikka ulos ja aisti päivä mediaa, mainontaa ja ihmispuheita. Yksin oleminen ei vain ole vaihtoehto. Tai on se sitä useille, mutta yleinen mielipide on erilainen. Onneksi maailma muuttuu.

Näinä kevään viimeisinä viikkoina minua aina hieman pelottaa. Pian olen taas mukana lähettämässä peruskouluaan päättäviä nuoria maailmalle. Tulee aina tunne, että pitäisi ehtiä kertoa heille jotain tärkeää elämästä. Antaa jokin ratkaiseva vinkki tai ohje, jolla selviäisi karikoista, pääsisi pahasta. Mutta ei sellaisia ohjeita ole olemassakaan. Itse on jokaisen ristinsä kannettava. Mutta jos jotain sanoisin, kertoisin ehkä että kaiken vääryyden keskellä maailma on silti kaunis. Että kulkekaa maailman ääriin, nähkää paljon, auttakaa muita ja etsikää herkeämättä onneanne. Jokainen löytää lopulta polkunsa; toisilla siihen menee ehkä kauemmin, mutta sekään ei ole niin vakavaa. Elämä on hyvä, jos jaksaa luottaa. Surua ei voida jakaa loputtomasti, vaikka toisia meistä koetellaankin enemmän. Ja sydänsuruista kyllä selviää, ja niistä joista ei, ei tarvitsekaan. Tulkaa vahvoiksi ja olkaa rohkeita. Tietäkää, että riitätte. Tietäkää, että olette mittaamattoman arvokkaita ja kauniita ihmisentaimia. Niin minä aion sanoa tänäkin keväänä.

Minä tiedän, että minun onnellisuuteni on sitä, että saan kirjoittaa. Faktaa tai fiktiota, ei sen ole niin väliä. Kunhan kirjoitan. Tarvitsen näitä annoksia, ihan kuin narkkari heroiinipiikkinsä. Sen jälkeen kaikki on taas hetken ihan hyvin. Kuulen kyllä ympäriltäni usein varoituksia. Että lopeta se mitä teet. Että satutat vielä itsesi. Että me kyllä tiedämme; me olemme eläneet sinua kauemmin. Taustalla laulaa kuoro, jonka lauluja minä en jaksa kuunnella. Sovitaanko nyt niin, että minä teen sitä, mistä minä tulen onnelliseksi, ja sinä sitä, mistä sinä tulet? Jos minä satutan tässä itseni, sitten satutan. Elämä opettaa, niinhän se on aina mennyt. Sovitaanko silti niin, että jokainen saa tehdä omat virheensä? Ja lopulta: ne varoittelijat ja unelmien alasampujat eivät koskaan muuta maailmaa. Maailmaa muuttavat ne, jotka uskaltavat rohkeasti kulkea omaa tietään. Kenen joukoissa sinä seisot? Itse päätät.

Minä olen päättänyt jatkaa, koska kaiken loan keskellä saan myös kiitosta. Jos joku jossain saa elämänpilkahduksen tai voimaa. Jos joku jossain tarttuu kiinni elämänsyrjästä tai unelmasta, minun tavoitteeni on saavutettu ja minun kirjoituksillani on ollut merkitys.

Jätän tämän tähän näin:

Kulje kohti unelmaasi.

Ja jos mahdollista, auta minua omassani.

Tiedätkö sen tunteen, kun yrittää raivokkaasti päästä yli jostain elämänsä suuresta rakkaudesta, mutta tietää kaikilla toimillaan vain aiheuttavansa itselleen lisää ongelmia? Täsmälleen sellaisessa elämäntilanteessa minä nyt elän. Kauheasti kaikkea kivaa on meneillään. En mieti kuin keskimäärin muutaman kerran päivässä, kuinka kauan vielä kykenen sinnittelemään ennen kuin laitan viestiä erääseen sellaiseen suuntaan, josta tiedän sen lentävän bumerangina ja surukuorrutteella takaisin. Toistaiseksi olen selviytynyt ihan ok. Melkein viikon jo. Melkein. Hah. Annan jokaisesta selvitystä sekunnista itselleni pisteen. Ping vaan ja taas kilahti kassaan voitonmakua.

Viime viikolla alkuviikosta olin puhelimessa entisen poikaystäväni kanssa. Halusin soittaa vain laulaakseni hänen korvaansa, että koska sä eroot, koska sä eroot, woooo. Että pliis voitko jo erota ja tulla pelastamaan mun rikkinäisen sielun. Wu-huu ja duu-du-duu. Hänen mielestään asia ei ollut näin yksinkertainen, vaikka toki hän muisti, että maailman eniten kaipaan elämässäni jalkahierontaa. Olin asiasta tosi otettu. Kuka tuollaistakaan voi muistaa? No sama se sille. Tyyppi on suhteessa eikä nähtävästi ihan vähään aikaan nakkomassa hanskoja eteisen seinään sen homman suhteen. Toisekseen yksi niistä asioista, josta olen suurin piirtein satavarma, on se, että eksien kanssa ei kannata yhteen palata. Ikinä. Että jos ne hommat on kerran kustu, lähtöruutuun on melko turha haikailla, etenkin silloin, jos on loukattu tai satutettu suuntaan tahi toiseen.

Olin lauantaina ulkona. Baarissa. Baareilemassa. Ei yhtään minun tyylistäni, ei yhtään. Yritän kovasti, ettei se näkyisi päällepäin, etten oikeasti ole yhtään baarihiiri ja sitä rataa. Senpä vuoksi peitän todellisen minuuteni päällekäyvän ekstroverttiyteni alle. Kamalan kätevää ja usein myös hulvatonta. Olimme liikenteessä ystäväni kanssa. Paitsi että olimme ihan äärimmäisen kauniita, olimme myös todella suosittuja. Päätimme mennä pian uudestaan; niin kivaa meillä oli!

Tapasin baarissa erään muinaisen Tinder-mätsini. Tinderin kiehtova maailma on jännittävä muun muassa siksi, että jos sattuu käymään radalla, voi olla varma kuin nakki, että tunnistaa kaikki tinderiläiset mutta myös kulkee aika iso Tinder-leima otsassaan. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa otsaansa, että epätoivoinen. Kolmas vaihtoehto on piirtää otsaan kyrpä, mutta sen olemassaolo selviää kanssavaikuttajille joka tapauksessa jossain vaiheessa, joten parempi jättää piirtämättä.

Tinder-mätsejä kohdatessa hauskaa on se, että tyypin nimen tietää ennen kuin hänelle on ehtinyt sanoa mitään. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Mies käveli luokseni sangen leveä virne kasvoillaan ja hihkaisi: ”Kaisla, miksi sä poistit mut?” En oikeasti edes poistanut. Olin ehkä saattanut taas sulkea tilini, mutta en poistanut. Hän ei uskonut. Muuten meillä oli kyllä kivaa. Annoin hänelle numeroni, mutta ovelana tytsinä muistin myös pirauttaa hänen puhelimestaan omaani, jotta myös hänen numeronsa tallentuu puhelimeni Tinder-kovalevylle. Sitten kului kaksi vuorokautta eikä hän laittanut viestiä. Joku tavanomainen prinsessa olisi pudistellut pölyjä mekkonsa helmoista ja hermoillut aikansa, mutta minäpä pistin hösseliksi, ja aloitteestani kävimme ihan miehekkään keskustelun. Olen päättänyt kuitenkin olla tahdikas. Hän saa tehdä seuraavan siirron. Minä-en-ole-epätoivoinen.

Kaksi päivää takaperin olin puhelimessa tunnin ja yhdeksän minuuttia erään helsinkiläisen poliisin kanssa. En ole koskaan ollut virkavallan kanssa tekemisissä. En ainakaan tällä tavalla. Unohdin muuten kertoa hänelle, että olen esiintynyt Poliisit – kotihälytyksen neljännen kauden yhdeksännen jakson lopputeksteissä. Hieno meriitti. Jätin asian mainitsematta mahdollisesti siksi, koska saattaisin saada paskan näyttelijän maineen, jos selviäisi, että kohtaukseni leikattiin pois lopullisesta jaksosta. Mutta nimi lopputeksteissä! Vieläpä entinen nimi, sukunimenihän vaihdoin melko pian kuvausten jälkeen. Eli ei, en kertonut. En kertonut myöskään muista rikoksistani. Kaikki on ihan hyvin olemassa olevilla tiedoilla ja näissä olosuhteissa. Pääasia, että ulospäin näytän mallikansalaiselta. Sellaiselta, jolta nuoren ja vapaan opettajattaren kuuluu näyttää. En tiedä, tulevatko kielinatsi ja herra konstaapeli tapaamaan livenä missään myöhemmässä vaiheessa, mutta katsotaan. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että hänen elämänsä on etelässä ja minun täällä.

Tokihan tiedätte, että lakkasin uskomasta rakkauteen kauan sitten. En tiedä, tuleeko usko koskaan takaisin tai saako toivo elää ilman uskoa. Joka tapauksessa olen ajatellut, että olisi ehkä parempi, että tuleva mieheni olisi vähän minua vanhempi. Siten hän osaisi arvostaa älyäni ja kauneuttani. Samanikäisille räkänokille minulla kun ei tunnu olevan mitään väliä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, minulla ei ole väliä ihan juuri kenellekään. Luultavasti luonteeni on vain jotenkin sopimaton siihen standardoituun muottiin, mitä tämänikäisiltä sinkkunaisilta vaaditaan. Olen vääränlainen ja vääränkokoinen. Olen väärä ihminen.

Tajusin eilen, että olen todellakin lakannut uskomasta rakkauteen. Että uskon kyllä hyvyyteen ja rakkauslauluihin ja välittämiseen ja huolenpitoon ja kiintymykseen, mutta rakkauteen en. Johtuuko se kenties siitä, etten oikeasti anna sille tilaisuutta tulla? Voin kertoa vasta-argumenttina omiin kuvitelmiini, että tässä iässä en ala enää pelleilemään näillä asioilla. Sitä paitsi luulen, että minun tehtäväni on olla eriparisukka tästä ikuisuuteen. Muutan tätä käsitystä vasta siinä vaiheessa, kun joku hyvännäköinen tulee ja todistaa väitteeni vääräksi.

Siihen asti istun neljän seinän sisällä ja murenen.

(Tähän voisi piirtää ikäväni määrän kiloina.)