This is the end.
Kolme vuotta sitten
tiesin, mitä halusin eniten. Halusin kirjoittaa. Ja haluan
yhä; se ei ole matkalla muuttunut miksikään. Perustin Vihiluodon
kivellä -blogini kolme vuotta sitten lokakuun loppupuolella. Minulla
oli halu muokata ajatuksistani tekstejä. Ja tuore ja kipeä ero. Ja
sitten villi sydän, joka tapasi monenlaista kulkijaa matkallaan
siihen pisteeseen, jossa nyt seisoskellaan. Siitä matkastani minä
teille kerroin. Lopulta kerroin myös loppuratkaisun. Siitä tuli
onnellinen loppu, happy ending!
Jokaiselle tapahtuu
elämänmatkalla asioita, joista muilla ei ole minkäänlaista
haisua. Tapahtuu hyvin kummallisiakin juttuja, herkkiä ja kipeitä.
Sellaisia, joiden kohdalla miettii, oliko tämä aivan pakollista.
Että aiheutinko tämän itse omilla tempuillani vai olisiko tämä
tapahtunut huolimatta minusta tai toimistani. Ja kuinka epäreilusti
toiset saavat kauhalla ja toiset lusikalla. Toiset ovat luonnostaan
lihavia ja toiset laihoja. Toiset syntyvät 150-senttisiksi ja
toisten päät kolahtelevat ovien yläkarmeihin. Onko se reilua
elämänvalintaa, mitä häh? Että toiset valitsevat autuaallisen
elämänkumppanin jo kaksikymppisenä ja toisten pitää vaihtaa
monta kertaa, kun omalle kohdalle nyt vain sattuu osumaan kunnon
idiootteja kauttaviiva urpoja. Että toisille ei siunata lapsia. Ja
että toisille niitä siunataan liikaa. Ja että sitten ne kaikki
viedään pois johonkin ihan helvetin kauas ja siinäpä sinä, joka
olit tottunut suureen perheeseesi ja iloisiin lasten kiljahduksiin,
saatkin sitten totutella korviahalkovaan hiljaisuuteen, koska kaikki
lähtivät. Kaikki. Tai että toinen jää leskeksi nelikymppisenä.
Millä oikeudella joku saa elää ja toinen ei?
Olen tässä vuosien
saatossa oppinut paljon kaikenlaista. Paitsi että olen oppinut
nöyryyttä ja muita henkisiä, iän tuomia hyveitä, olen myös
oppinut kirjoittamaan paremmin. Se on johtunut siitä, että olen
kirjoittanut paljon sellaisista asioista, jotka ovat tuntuneet
läheisiltä. Sinä olet saanut olla seuraamassa tarinaani, jonka
minä olen tragikoomisella tavallani sinulle avannut. Nyt minä
huokaisen helpotuksesta, että se kaikki on nyt ohi. Kempeleen
kuumimman Sinkkukinkun seikkailut ovat nyt takanapäin, enkä minä
ihan heti niihin aio palata. Ehkä korkeintaan kirjoitan kaiken
muistelmissani neljänkymmenen vuoden päästä, kun kaikki tarinan
kannalta olennaisimmat tyypit ovat siirtyneet tuonilmaisiin eivätkä
voi enää vaikuttaa siihen, että kerron tarinan viimein niin kuin
se oikeasti meni. Tai sitten vien tarinan mennessäni hautaan. Se on
tällä hetkellä todennäköisempi vaihtoehto, koska sitä tikulla
silmään, joka vanhoja muistelee, ja kukapa haluaisi tikkua silmään.
Minulla kerran lensi pikkukivi silmään niin, että se upposi
sarveiskalvoon ja se piti tk:ssa kaivaa kirjaimellisesti tikulla
pois. Joten tiedän kyllä mistä puhun, kun en halua muistella
vanhoja.
Kolme vuotta on
pitkä aika surujen meressä, mutta se piti uskaltaa käydä kaikessa
inhottavuudessaan läpi. Ennen kaikkea se oli matka itsen äärelle,
kohti sellaista minua, jossa aion aikuisuuteni viettää. Tällä
hetkellä uskallan väittää olevani aikuisikäni onnellisimmassa
vaiheessa. Siihen tulee sekoittumaan iäti surua siitä, että
lapseni eivät ole ihollani joka yö, mutta olen päättänyt, että
siitä asiasta en itseäni soimaa, koska se ei tule muuttumaan.
Lisäksi lapseni ovat onnellisia. Heillä on paljon rakastavia
aikuisia lähettyvillään ja vanhemmat, jotka jakavat päivittäin
edelleen kasvatusvastuun. Soitamme edelleen liian monta kertaa
toisillemme päivässä joka risauksesta ja varsinkin, jos risausta
ei kuulu. Ja siitä huolimatta elämme omia elämiämme ja
kunnioitamme toistemme valintoja ja uusia kumppaneita. Sitä
kutsutaan aikuisten kesken kunnioittavaksi erillisvanhemmuudeksi.
Voit kutsua sitä myös ystävyydeksi ex-kumppaneiden kesken.
Lastensuojeluviranomaisten mukaan siihen kykenee tässä maassa vain
5 % eronneista. Se on pieni luku. Toivoisin, että useampi tämän
maan eronneista kykenisi lasta suojelevaan kommunikaatioon. Olen
nähnyt vuosien saatossa liikaa rikkinäisiä lapsia, jotka kantavat
rikkinäisten vanhempiensa suruja. Voi kunpa kaikki löytäisivät
oman onnensa ja voisivat tuntea huojennusta hyvinvoivista
vanhemmistaan. Tässä maailmassa aikuisten pitäisi hoitaa lapsia
eikä toisinpäin. Parisuhteet kuolevat vihaisiin sanoihin,
koskemattomuuteen ja yksinäisyyteen, mutta kuka auttaa lasta, joka
jää huomiotta? Syli on vastaus maailman ongelmiin. Niin olen joskus
itseäni viisaudessani siteerannut. Mutta syliä ei voi yksin
täyttää. Sylittelyyn tarvitaan aina vähintään kaksi. Onneksi on
olemassa myös lemmikkieläimiä, vaikka minun ja ottokissani välit
ovat jäätävän viileät; me emme sylittele.
Olen lopettamassa
Vihiluodon kivellä -tekstikokoelmaani tähän. Sinkkukinkun
toivioretki on nyt ohi, eikä seikkailuista hyödytä enää
kirjoittaa. Erosuru, joka vaihtui raivokkaaseen itsensä ja omien
toiveiden etsimiseen välillä ihan vääristäkin suunnista, on nyt
surtu ja taputeltu. On aika siirtyä uusiin uniin ja maailmoihin,
eikä se onnistu enää tässä blogissa. Kirjoittamista en jätä;
kuulet minusta vielä muissa yhteyksissä! Aion edelleen kirjoittaa
itseni Suomen kartalle.
Siihen asti:
näkemiin ystäväni! Kiitos tästä matkasta, jonka vierelläni
kuljit, kun kipu oli raastavin. Kiitos ilon hetkistä uuden äärellä.
Kiitos uskosta aina uusiin yrityksiin. Kiitos toivosta, joka ei
sammunut! Kiitos luottamuksesta! Kiitos, että palasit aina uudestaan
tekstieni äärelle, annoit tukesi ja palautteesi. Kiitos lukuisista
viesteistänne. Ne ovat kannustaneet minua jatkamaan, sillä niiden
kautta jokainen on saanut peilata itseään, ja se on ollut
tarkoitukseni.
Olen luvannut
itselleni, etten unohda koskaan, miltä tuntuu nukahtaa itkusta
täristen, kun kipu on suurin. Etten koskaan ylpistyisi, kuvittelisi,
että olisin jotenkin parempi kuin joku toinen, millään elämän
osa-alueella. Että antaisin aina täyden tukeni sitä kaipaavalle.
Että en unohtaisi itseäni.
Koska kun minä olen
kunnossa, minä voin auttaa myös sinua.
Tapaamme taas,
hyvyyden äärellä.
Siellä missä
rakkaus siunaa polkumme.
Prinsessa
Sinkkukinkku
-------
Vihiluodon kivellä -juttusarja päättyy tähän.
Kiitän menneistä vuosista ja ilmoitan, kun syntyy uusi blogi uusilla aiheilla!
Me palaamme <3!
