Kesä on jo pitkällä, lomaa jäljellä enää kaksi viikkoa. Jonkun mielestä vielä kaksi viikkoa. Opettajalle se on enää. Takana on viikkoja kuusi tai seitsemän. En tiedä, kuinka monta niitä alun perinkään oli. En muista yhtä kivaa kesää kuin tämä kulunut on ollut. Tietysti kesät ovat aina lämpimiä ja ihania. Niihin kuuluu sellaisia asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi. Jokainen tekee kesistään sellaisen kuin tekee. Minulla meni kaksi edellistä kesäteatterissa. Ihania aikoja. Tämä kesä on ollut tavallaan vapaa kaikesta pakottavasta; peruin yhden elokuvaroolinkin, jotta saisin vain olla, mutta keikatta en kuitenkaan selvinnyt. Toissa viikolle rakkaani järjesti minulle keveän kolmen päivän rupeaman, jossa soitin Lounasklubi-nimikkeen alla Kemin Street Food Fiestan isolla stagella tyttö ja piano -meiningillä iskelmän vuosikymmenet 1950-luvulta 2000-luvulle. Että ehkä taiteista ei koskaan kokonaan pääse, eikä tarvitsekaan. Eikö ole ihmeellistä, että sormenpäitä tuijotellessamme emme tiedä, mitä taitoja niissä onkaan piilossa? Lihasmuistissa olevia asioita ei paljaalla silmällä näe. Sydämellä näkee, jos ei ole sydämeltään sokea.

Henkisesti olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi aina joka paikassa niin pitkään kuin olen elänyt. Olen kuvaillut itseäni, että olen eriparisukka väärässä laatikossa. Ehkä minulla on ollut ympärilläni vääriä ihmisiä. Jossain vaiheessa sillä ei ollut enää niin merkitystä; minulla on ollut ihan kivaa itseni kanssa. Toisaalta superläheisten ystäväsuhteiden puuttumisen vuoksi olen hakenut hanakasti hyvää parisuhdetta. Paras ystävä, työtoveri ja kumppani. Sellaista minä aina toivoin unelmapuolisoltani.

Tapaamisestamme tulee ylihuomenna kuluneeksi viisi kuukautta. Aivan. Vasta viisi kuukautta. Esimerkiksi kuusi kuukautta sitten en tiennyt sinun olemassaolostasi mitään. Kuusi kuukautta sitten menin täristen nukkumaan ja lähdin töistä pois kesken päivän, koska en itkultani pystynyt työskentelemään välillä ollenkaan. Olen luvannut itselleni, etten unohda niitä tunteita koskaan, etten ylpistyisi enkä koskaan pitäisi itsestäänselvyytenä tätä, minkälainen kevät ja kesä minulla on sinun kanssasi ollut.

Viisi kuukautta on minun nykyisessä käsitepiirissäni ikuisuus. Eihän se ole kuin jotain 150 päivää, mutta siitä huolimatta ikuisuus siksi, että olemme ehtineet ihan valtavasti. Olemme käyneet Atlantin rannalla Pornicissa, Nantesissa, Pariisissa, Helsingissä, Inarissa ja Lemmenjoella. Olemme ihailleet valtameren kuohuja Ranskan rannikolla mussuttaen juustoja ja juoden viiniä joka päivä (ei mahdollista kaltaiselleni terveysintoilijalle ja puoliabsolutistille Suomessa) sekä yötöntä yötä Pohjois-Lapissa maailman parhaimman hernekeittolautasen äärellä. Olemme urheilleet juosten, pyöräillen ja potkulautaillen pitkin Kempelettä ja Kemiä. Kiivenneet Pallaksen huipulle. Olemme nähneet Puhoksen talven ja juhannusyön. Kairanneet vettä jäisestä järvestä, lämmittäneet rantasaunaa, soitelleet kitaraa lauteilla saunan lämmetessä ja nukkuneet minun viime kesänä remontoimassani naisvajassa (vastine miesten man cavelle), jonka sinä halusit nimetä Villa Suklaajoeksi. Olemme remontoineet Villa Paattion kuistin. Kestittäneet kesävieraita. Käyneet kalassa. Maanneet rannalla. Nauttineet kulttuurista kesäteattereissa ja kupletteja kuunnellen. Viikon päästä meillä on ensimmäinen yhteinen keikka. Perustimme nimittäin yhteisen kokoonpanon, Duo Suklaajoen. Edes biisilistaa ei ole vielä mietitty. Tuleekohan kiire?

Mikä tälle kaikelle yhdessä olemiselle on yhteistä? Se että se on niin helvetin helppoa ja kivaa.

Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on. Se on tätä. Se on ihan puhdasta tätä. Itseni ja itsetuntoni kanssa minulla on yhä hetkittäin vaikeaa; eihän kukaan voi pelastaa toista kerta heitolla ja samantien ihan täysin, mutta parhaasi olet minun suhteeni tehnyt. Tiesin, että rakkaus on ainoa lääke. Sinun kanssasi minun on hyvä olla. Silti haluan aina välillä kokeilla tätä yksinkin olemista. Silloin kun olen yksin, yritän rakentaa itsetuntoani siitä murskeesta ja palasista, mihin pisteeseen se joutui vuosien läpsiessä naamaan. Toiset päivät ovat helpompia. Ja kolmannet valtavan ihania. Neljänsiin voisin muuttaa asumaan.

Joskus pahimmassa hetkessäni itkiessäni näitä sieluni palasia sinä sanot: Katso meitä.

Enkä minä vahvempaa paria tiedä. Enkä toinen toisellensa sopivampaa.

Viikko sitten hätäännyin, että tuleehan ensi kesästä yhtä ihana. Että onhan rakkaus vielä samanlaista. Sinä vastasit, että tietysti, mutta sitä ennen meillä on neljä vuodenaikaa. Ennen ensi kesää ehtii tapahtua paljon.

Tänään mennään ehkä leffaan ja ollaan kaksin.

Pidetään kädestä ja upotaan suudelmiin. <3

Kuva napattu lentokoneessa matkalta Pariisista Helsinkiin.
Hän nukkuu. Kuvasin salaa.