En tiedä, kuka sen on keksinyt, että Ranska on rakkauden maa ja Pariisi rakastavaisten kaupunki. Ranska on kaunis kieli, ja opiskelin sitä kouluaikoinani jopa viisi vuotta, kirjoitin cum lauden. En siltikään muista siitä ihan kamalasti. Lausua osaan ja ymmärrän ranskankielistä tekstiä, mutta ranskikset puhuvat niin nopeasti ja kiihkeästi ja muutenkin tulisesti, että aika sankari täytyy olla, että siitä jotain tolkkua pystyy saamaan.

Joskus aika pian ensitapaamisemme jälkeen hän, minun tuleva mieheni, ehdotti minulle, että lähdettäisiin pian yhdessä Ranskaan. Minä innostuin, koska Ranska on ollut iäti rakkauteni kohde jo kouluajoista asti! No niin okei, hänellä on siellä soittokavereita, jotka ovat luvanneet majoittaa meidät, koska hän on hoitanut ja houstannut ranskiksille kolme kiertuetta Suomeen. Että paybacktime, bebe!

Ja tokihan se sopi. Varasimme matkat huhtikuussa. Kaikki kävi tosi kivuttomasti. Kun koulu loppuisi kesäkuun toisena päivänä, matkustaisimme samana iltana Helsinkiin ja siitä seuraavana aamuna aamulennolla Pariisiin ja siitä päiväjunalla Nantesiin, jossa toinen isäntämme olisi meitä vastassa. Siinä sitten antaisimme päivien viedä ja kuljettaa ja loppuviikoksi palaisimme vielä kaksin Pariisiin pariksi yöksi ennen Suomen-lentoa.

Sitä helposti saattaisi miettiä, että kuka hullu lähtee noin lyhyen tuntemisen jälkeen yhteiselle reissulle varsinkaan omassa tapauksessani, jossa aikuisiän reissukokemukset rajoittuvat niihin, joissa oma äitini on hoitanut puhumisen. Vaikka onhan niitä reissuja ollut toki muutama muukin, mutta ei nyt mennä niihin, koska vähänhän niitä on ollut. Pelotti joka tapauksessa, mitä sitä kiertelemään: kieli, matkustaminen, yksin selviäminen, uuden miehen välittömässä läheisyydessä hengaaminen 24/7, oman ajan kadottaminen, vieraat ihmiset, huono englanninkielentaito, vielä huonompi ranskankielentaito, muka-aikuisuus, selviämisen pakote, kaikki.

Mutta toisaalta tilannetta voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta: jos kolmen ensimmäisen kuukauden aikana tulevasta puolisosta ei ole vielä selvinnyt kaikkea, nyt viimeistään selviäisi. Että oikeastaan oli melko järkevääkin lähteä reissuun tässä vaiheessa, kun kriittiset kolme ensimmäistä kuukautta oli taputeltu ja molemmilla oli edelleen kiinnostus katsoa samaan suuntaan, joka oli, hehheh, eteenpäin. Että olisiko vielä matkan jälkeen edelleen sama suunta vai paljaistuisiko reissussa joku sellainen kaappiluuranko, jota ei millään pystyisi sulattamaan pois kuvioista.

Ja hyvinhän se meni, oikeastaan melkein liian hyvin. Että kyllä minä oikean, sopivan ja rakkaan ihmisen olen kuin olenkin löytänyt. Olen jopa vähän epätyypilliseen tapaani koittanut ottaa tämän suhteen rauhassa. Joitakin asioita olen päättänyt tehdä ihan toisin kuin aikaisemmin; siinä vaiheessa nimittäin, kun minulle selvisi, että tässähän on hitto vie ehkä elämäni suurin rakkaus nyt käsillä, olen päättänyt käyttäytyä johdonmukaisesti ja selkeästi, ja vaikka hormonini pakottavat minut välillä naisellisiin kahnauksiin itseni kanssa, olen yrittänyt olla järjestämättä rankempia kohtauksia naiseuteni varjolla. Käytännössä olen käyttäytynyt jopa melkein mukiinmenevästi siis. Tästä kertoo jopa se, että tuleva puolisoni, joka ei oikeassa elämässä kiroile koskaan (minäkin olen joutunut lopettamaan sen, koska on ihan turhanpäiväistä leikkiä merimiestä yksikseen), sanoi matkan jälkeen, että ei vituttanut missään vaiheessa kertaakaan. Minä sen sijaan muistin yhden illan, jonka aikana otimme hieman yhteen tai sitten otin vain itseni kanssa yhteen, koska hän ei muistanut sitä enää myöhemmässä vaiheessa. Myöskin pienet epävarmuusitkut väänsin ylläripylläri viimeisenä iltana. Mutta ihan normaalia. Kuukautiset tulossa ja muutenkin kasvanut taas tatti otsaan. Perus. Tsemppiä lähipiirille.

Sosiaalisessa mediassa matkaamme seurattiin valtakunnallisesti, ja toki se on ollut viime päivien puheenaihe vähän joka suunnalla. Oma suhteeni sosiaaliseen mediaan on taas jonkinlaisessa murroksessa. Haluaisin kaikesta ulospäin näkyvästä lomaa ja vapaata. Haluaisin olla piilossa ja hoidella omia juttujani itsekseni. Olen ollut iänpäivän niin näkyvä kaikkialla, missä ääntä voi vain kuuluville saada, että jossain määrin kai joku fiksuus tai aikuisuus tai muu hiljennysnappula on saanut minut hieman rauhoittumaan. Oikeastaan ainoa syy tässä vaiheessa enää someroikkumiselle on jatkuva, toisen käden kaupankäynti, jota pidän yhtenä mielenterveydelleni tärkeänä harrastuksena ja jota ei oikein voi kesken jättää. Joudun siis siirtämään somelomaani tuonnemmaksi, kunnes kaikki merkittävä kaupankäynti ja kiinnostavat kohteet on hoidettu ja tsekattu.

Matka oli hieno! Keskustelimme loputtomasti, upposimme toisiimme ja vieraaseen kulttuuriin, kävelimme ihan tautisia määriä, puhuimme englantia, minä puhuin välillä vähän ranskaakin, vietimme aikaa kaksin ja ystävien kanssa Nantesissa, matkustimme maaseudulle Clissoniin ja Atlantin rannikolle Porniciin. Istuimme junassa tuntikausia, melkeinpä päiväkausia ja tulimme huomanneeksi, että Pariisin metroverkosto on huomattavasti selkeämpi kuin Helsingin. Ranskalaisuudessa meihin teki loputtoman vaikutuksen paikallisten kohteliaisuus ja vastaanottavaisuus, hymyt ja kauniit sanat, joita kohtasimme päivittäin. Lisäksi isäntiemme vieraanvaraisuus, anteliaisuus ja päiviimme liittyvät kierrättämiset ja kestitsemiset liikuttivat. Ensimmäisen illan syntymäpäiväillallinen, kakku ja ruusukimppu, jotka rakkaani oli Suomesta käsin etukäteen järjestänyt, menivät heittäen kärkeen siinä listassa, jossa olen elämässäni eniten tuntenut olevani rakastettu. Valtavuutta!

Joka tapauksessa meillä jäi palo Ranskaan ja ranskalaisuuteen elämään jopa siinä määrin, että paluumatkalla tsekkasin Ranskan Suomi-koulut ja niiden tilanteen, kaivattaisiinko niissä opettajaa. No eihän sellainen netistä selviä, mutta unelma elää. Ehkä sitten joskus vanhana, eläkkeellä, muutamme Ranskan maaseudulle. Minä kirjoitan iänikuista chic litiäni ja hän saa soitella bluesia kapakoissa niin paljon kuin jaksaa ja haluaa. Sellainen taiteilijapari meistä tulee; sellaisia kai olemme jo.

Olen huomannut, että vaikka hänen lämmössään on maailman paras levätä enkä ole tärissyt enää kuukausiin pelosta tai epätoivosta, vanhat möröt kiusaavat minua yhä. Niiden kanssa teen nyt systemaattisesti töitä. Olenkin nauranut, että superitsevarmasta joutsenesta tuli ruma ankanpoikanen, joka nöyrtymisen myötä otti aika paljon takapakkia itsensä kanssa. En ole varma, kuinka surullista se on. Ehkä se on ollut jopa välttämätöntä. Joka tapauksessa tänä kesänä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, eroni jälkeen, tuntuu hetkittäin jopa helpolta hengittää, vaikkakaan kaikkia mörköjä ei ole voitettu.

Ympärillä on kuitenkaan enää aika vähän pahuutta. Minä pärjään kyllä.

Ja minulla on yhä unelmia, joihin minulla on oma vapauteni, jos osaan sen oikein käyttää.

Ja niihin toisiin unelmiin minulla on ihminen, jonka rakkaus on Riemukaari ja Eiffel yhdessä: vahva, häikäisevä, järkkymätön ja pysyvä. Sellainen, joka näkyy kauas ja jota ei voi päihittää. Jonka yli ei voi kävellä.

En ole kohdannut tämänkaltaista, minuun kohdistuvaa rakkauden määrää koskaan.

Sanattomaksi vetää.

Miten sellaista voi koskaan maksaa takaisin?