Eräänä
päivänä hän ymmärtää kuolevaisuuden. Hän on
kolmekymmentäneljä vuotta, viisi kuukautta ja kuusi päivää
vanha. Kuolevaisuus lepää kirjeenä postilaatikossa tavallisen
työpäivän päätteeksi. Ystävä selittää, että se on vain
varoitus; oikea kuolema soitetaan puhelimella. Vähän niin kuin
synnytys, hän muistaa. Kun hän edellisen kerran odotti synnytystään
muutamia vuosia sitten heinäkuusta turpeana, kaikki samassa
tilanteessa olleet kaverit olivat jo hommansa hoitaneet ja nököttivät
kodeissaan uutta nyyttiä imettämässä. Hän oli niin pihalla
tapahtumien etenemisestä, että kun puhelin soi, hän ajatteli, että
sieltä ne nyt soittavat. Että sun synnyttämisen aika ois nyt. Että
alahan tulla sieltä. Kukaan ei soittanut. Viimein eräänä
loppukesän aamuna poika päätti aiheuttaa syntymänsä itse ja
potkaista mojovan täräyksen äitinsä kylkeen. Siinä räjähtivät
lapsivedet makuuhuoneen kynnykselle. Oikein loiskahtivat. Mutta siitä
on jo aikaa.
Hän
istuu tunnin paikoillaan, halaa välillä lastaan ja miettii, että
nytkö se sitten tulee. Lapsi jää ilman äitiä ja mitä kaikkea
olisikaan pitänyt tehdä toisin. Että kyllä on
kolmekymmentäneljävuotias armottomasti liian nuori kuolemaan. Ja
että tässäkö tämä sitten oli. Että kamalan hyvän elämän
antoivat, joka sitten ihan puolitiehen jätetään. Että mikäs
tarkoitus se tällaisella elämänpuolikkaalla on? Että liian
kiireesti on ilmeisesti eletty, paukutettu menemään tuhatta ja
sataa, että kaikki varmasti tulisi tehtyä eikä kenenkään
tarvitsisi jälkihuuruissa narista, että jäiköhän joku homma
hoitamatta. Voin kertoa, ettei jäänyt. Mutta olis kai sitä
siltikin vielä paljon hommaa. Ei tässä nyt oikein ehtisi kuolla.
Kun hän
on riittävästi vellonut omissa maailmoissaan ja miettinyt, että
mitäs tässä nyt, sinä viimein soitat. Olet ajamassa töistä
kotiin. Lämpö livahtaa suustasi ja tavoittaa hänen herkän
mielensä. Hänen äänensä murtuu. Ensin hän pillittää ja sitten
vollottaa. Että aika paska diili sullekin, jos heti kuolen, ennen
kuin mikään ehtii alkaa. Kaikki se hyvä, mitä tässä nyt on
viikkotolkulla suunniteltu. Yrität lohduttaa ja selvittää, sen
minkä matkojen päästä pystyt tekemään.Et ole koskaan kuullut
hänen itkevän, mutta hoidat tilanteen hienosti. Hän rauhoittuu ja
tuntee taas kelluvansa turvassa. Sinulla on ollut ihmeellinen,
sydäntä silittävä vaikutus jo muutamia viikkoja. Lupaat selvittää
asioita, että hän saisi mielelleen rauhan. Eniten ihmisten
mielenrauhaa kalvavat pelko ja epätietoisuus. Kun ne pelataan pois
päiväjärjestyksestä, on kaikilla helpompaa. Sinä kutsut häntä
rakkaaksi ja muruseksi, ja hän tietää, että olet kultakimpale,
joka hänen polkuaan reunustaa. Tai olet sateenkaari, jonka päässä
on aarre. Tai olet se aarre, jonka sateenkaari osoitti. Aarre, joka
viimein löytyi, vaikka kaikki väittivät, ettei sitä ole olemassa.
Kyllä se oli. Ja hän oli vahva, koska ei luovuttanut, lakannut
etsimästä eikä uskomasta siihen, että kyllä sinä siellä olet.
Ja että tulet sitten kun olet valmis. Niin kuin lopulta tulitkin.
Minulla
oli elämälleni kolme toivomusta. Kaksi ensimmäistä olivat vauva
ja kustannussopimus, ja ne vaativat erinäisiä toimenpiteitä, jotka
eivät ihan yksinkertaisin menetelmin ole saapumassa välittömään
läheisyyteeni. Kolmas oli sellainen mies, joka ei koskaan mene pois.
Joka on lämpö ja turva ja rakkaus samassa sielussa. He-le-ve-tin
hyvä perse ja nätti naama. Taito koskettaa ja ottaa syliin. Kyky
keskustella loputtomiin. Ja joka ehkä ihan vähän jumaloi, minua.
Mutta ihan vähän vaan, koska muuten mulla nousee pissa pipoon, eikä
sitä kestä kukaan. Että jos voisi sillä tavalla näkymättömästi
jumaloida, olisi aika tosi jees.
Kolmen
kuukauden koeaika oli siinä mielessä oivallinen veto
allekirjoittaneelta, että mikään ei tapahdu hetkessä. Toista ei
voi tuntea päivässä eikä viikossa, mutta kolmessa kuukaudessa
selviää ilman toistaiseksi syvempiä haavoja se tosiasia, olisiko
suhteessa potentiaalia tulla maailman intohimoisimmaksi,
hyväksyvimmäksi, hulluksi ja helläksi, herkäksi ja hurmaavaksi,
kommunikonti- ja vuorovaikutustaidoiltaan suuren luokan fantasiaksi,
josta keski-ikäistyvät mummot näkevät märkiä unia. Että siinä
mielessä koeaikaa on nyt kuukausi taputeltu. En toki missään
nimessä suosittele, että kannattaisi alkaa vielä varailla kirkkoa,
hedelmöittää munasarjojen kaikkien munarakkuloiden hymykuoppia ja
irtoilevia mielihyväsoluja, sillä koeaikaa on tosiaankin takana vasta vajaa
kuukausi.
Siitä
huolimatta on se. Se on. Ai että, ei kyllä käynyt mielen
vieressäkään, että tähän joku mies rykäisisi vielä tälle
syksylle tämän kinkun lakanoita lämmittämään. Mutta niin se
vain tuli. Sehän tulee kaikkien maailman lakien vastaisesti juuri
silloin kun se vähiten itselle sopisi. Teatterin ensi-ilta hengittää
kahvinhuuruista tekohengitystä harva se ilta ja lavalla on pakko
pistää parastaan, koska huonoa ei lähdetä tekemään. Vanha
viidakon laki. Mutta en valita. Ennemmin valitan vaikka siitä
kuoleman kirjeestä, mutta ehkä tässä nyt vain on ajateltava, että
tuopahan perspektiiviä elämään, ja jos tästä selvitään,
mennään kohti uusia haasteita. Ja opetellaan valittamaan vähemmän.
Koska
hyvä se on välillä oppia korjaamaan elämän suuntaa ja arvoja sun
muuta. Tiedän olevani pitkällä. Kaikki otetaan, mitä annetaan. Ja
mitä ei anneta, otetaan väkisin.
Nyt
näyttäis joka tapauksessa siltä, että minun osakseni, vähän
yllättävästikin, tuli rakkaus. Sano mitä sanot, mutta se taitaa
olla menoa. Villi alamäki helmat heiluen sellaisen kuumiksen kanssa,
että oksat pois ja osa latvan kärkeä.
Joku on
joskus sanonut, että rakkaus on väkevämpi kuolemaa.
Sehän
nähdään.
