Minulla on niin kiire tämän olemiseni kanssa, etten ehdi enää kirjoittaa. Ajatuksia satelee kyllä päivittäin: tilanteita, hetkiä ja kohtaamisia, joista tekisi mieli jotain sanoa. Mutta tiedättekö: Niin kuin arvelinkin, suruni haipuu pois. Vähitellen se päästää minusta irti! Voi kuinka valoisa on tämä uusi vaiheeni, sellainen seesteinen ja toiveikas.

Teatterikaveri tuumasi tällä viikolla, että olen ihan muuttunut viime syksystä. Iloitsin, että jee, olenko vihdoin nöyrtynyt. Olin kuulemma rauhoittunut, jättänyt turhan hötkyämisen. Huomaan sen kyllä itsekin, sillä sydämen hätä on kadonnut. Eihän sitä todellisuudessa ole ollut enää aikoihin. On ollut kamalan hyvä olla yksin. Suurin pelkoni on aina ollut yksinjäämisenpelko, ja on ollut käsittämättömän mahtavaa huomata, ettei tähän kuollutkaan. Että sitähän voi vahvistua ihan valtaviin mittasuhteisiin vain kahmimalla lähelleen hyviä tyyppejä ja nojaamalla ystäviin. Jotenkin on tullut myös varmuus siitä, että kun itsensä tuntee hyvin, tietää myös millainen tyyppi siihen vierelle sopisi parhaiten. Siinä on vielä tyhjä paikka, mutta tyhjyys on lempeä ja ystävällinen. Lisäksi tiedän, ettei se enää kauaa siinä tyhjänä ammota. Tiedän, kuka siihen lopulta istuu.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, en ole tavannut ketään uutta. Oppilaat kysyivät tällä viikolla, onko mulla uus mies. Ei mulla ole. Mutta joku on. Joku josta en vielä puhu.

Tässä vaiheessa kuitenkin mainittakoon, että te varatut miehet, jotka niin kiihkeästi yksinäisinä iltoinanne minulle kirjoittelette, voitte pikkuhiljaa ryhtyä vaihtamaan kohdetta. Näitten seutujen ykkössinkku ei nimittäin jaksa enää hoitaa sielujenne tiloja. Pullistelevien bokserikuvien lähettämisenkin voi nyt lopettaa. En tarvitse niitä, enkä ole tarvinnut tähänkään asti. Ihan tällaisena lempeänä välikommenttina. Kiitos silti, että muistitte minua. Hölmö tapa muistaa, mutta kiitos, jos niin kuuluu tässä kohdassa sanoa.

Kevät oli sitten kuitenkin jollain tavalla raskas, ja tiedän, että ensi syksynä joidenkin asioiden on muututtava. Mietin niitä tässä kesän yli. Ehkä suurin ongelmani on siinä, että tekemistä on enemmän kuin aikaa, mikä aiheuttaa riittämättömyyttä. Olen viime päivinä miettinytkin tätä syyllistämisen kulttuuria, jossa nykyaikamme lepää. Jos syötän esimerkiksi lapsilleni eineksiä, hirveä syyllisyys huolimatta siitä, että ne rakastavat pinaattilättyjä ja maksalaatikkoa. Jos en ehdi urheilla, hirveä syyllisyys. Jos en ehdi korjata kokeita riittävän joutuisasti, hirveä syyllisyys. Jos jään pois teatteriharjoituksista siksi että pitää olla ilta töihin liittyvässä koulutuksessa, hirveä syyllisyys. Jos en pysty lukemaan lapsilleni iltasatua, koska ääni on pois, hirveä syyllisyys. Jos lapset eivät syö laittamaani ruokaa koska niille ei vain maistu, hirveä syyllisyys. Jos pesemme hampaat itkun kanssa, hirveä syyllisyys. Jos kilahdan lapsilleni syystä X, hirveä syyllisyys. Jos huudan lapsilleni niin että karjunta kuuluu naapuriin, hirveä syyllisyys. Jos ostan lapsilleni liian usein leluja, hirveä syyllisyys. Jos en jaksa keittää iltapalaksi puuroa vaan syömmekin jugurttia ja hedelmiä, hirveä syyllisyys. Jos en syö joka aamu maustamatonta rahkaa, hirveä syyllisyys. Jos en muista kysyä työkavereilta, mitä kuuluu, vaan jankutan aamusta toiseen omia asioitani, hirveä syyllisyys. Jos en muista soittaa kaverille, hirveä syyllisyys. Jos en muista vastata lasten saamiin synttärikutsuihin heti, hirveä syyllisyys. Jos otan kerran viidessätoista vuodessa neljän päivän palkattoman vapaan jotta saan viedä lapset lentäen lämpimään, hirveä syyllisyys. Kaiken kaikkiaan kannan koko ajan mukanani hirveää riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, vaikka minun pitäisi nakata kaikki syyllistäminen helvettiin ja olla onnellinen siitä, että elämä rullaa koko ajan kuin tanssi.

Otetaanpa siis uudestaan: Minun pitäisi olla onnellinen siitä, että minulla on maailman kauneimmat ja hyväkäytöksisimmät lapset, joita vain voi kuvitella. Lapseni ovat rauhallisia, keskustelevia, syvästi tuntevia, empaattisia, viisaita ja onnellisia, jotka syövät varmasti riittävästi silloin kun nälkä on. Minun kasvattamiani, minun kätteni työtä, minun ajatusteni muovaamia. En yhtään väheksy lasteni isän panosta, joka sekin on valtaisa. Minun pitäisi olla onnellinen tästä yhteistyöstä, joka toimii. Kahden kodin perhemallista, josta vaikkakin tunnen syvää syyllisyyttä, pitäisi tuntea myös onnea ja kiitollisuutta siksi, että sen vaikutus lasten näkyviin kärsimyksiin on kärpäsenkakan luokkaa. Minun pitäisi tuntea onnellisuutta siksi, että saan tehdä työkseni kutsumustyötä hyvässä ja terveessä työyhteisössä, jossa on ihania tyyppejä työkavereina. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että kouluni siivoojat tervehtivät joka aamu hymysuin ja että lukukauden viimeisenä päivänä halataan talkkaritkin, jotka tekevät duunia siksi, että kaikilla olisi hyvä. Minun pitäisi olla kiitollinen niistä ihmisentaimista, joille saan joka päivä kertoa havaintojani maailmasta ja joiden maailmankäsitykseen omalla välittävällä olemuksellani on järjetön vaikutus. Minun pitäisi olla onnellinen siitä, että sain talvella myytyä vanhan kotimme ja että löysin niin helposti uuden. Ja että koko homma kävi käsittämättömän kivuttomasti. Minun pitäisi olla kiitollinen niistä kaikista ihmisistä, jotka ovat antaneet minulle pyyteettömästi aikaansa, kuunnelleet murheitani lukemattomia kilometrejä, istuneet hiljaa vierellä ja lohduttaneet, että kyllä kaikki varmasti järjestyy.

Koska pikkuhiljaa niin on tapahtuva. Olen oppinut viimeisen vuoden aikana kolme asiaa. Ensimmäiseksi: jokaisella kohtaamisella on merkitys elämän palapelissä. Toiseksi: maltti on valttia. Ja kolmanneksi: Elämä yllättää. Totaalisesti. Lyö nyrkillä nassuun niin että helisee.

Teatterin ensi-iltaan on seitsemän viikkoa. Täsmälleen sama aika on Jutan uuden mallin Superdieetissä, jonka aloitan maanantaina. En usko, että pystyn yhtään mihinkään. Samalla tiedän, että pystyn; olen tehnyt tätä ennenkin. En ole kertonut juuri kenellekään, että olen mukana. Tiedän nimittäin täsmälleen vastaanoton: ei sinun oikeasti tarvitse, koska olet jo nyt ihan ruikulilaiha. Vaikken kylläkään ole, enää. Kevät nimittäin vaati veronsa, mikä näkyy puntarissa. Tämä on korjausliike, jotta näyttäisin ensi-illassa taas siltä, jollaisena tunnen olevani oma itseni. Ei siinä sen kummempaa. Seitsemän viikkoa. Hyvillä ohjeilla sellaisen ajan jaksaa kuka tahansa. Lähde mukaan! Vielä ehdit! Juhannuksena voit sitten kiittää itseäsi. Lupaan, ettei sinun tarvitse kärsiä. Sokerin erotuskasta pääsee eroon muutamassa päivässä. Sen jälkeen tanssahdellaan viikosta toiseen! Ai mistäkö tiedän? Otin tällä viikolla varaslähdön, jotta alku ei olisi niin vaikea.

Käsi ylös ne kaikki, jotka lukivat tänne asti vain siksi, että haluttaisi nyt viimein kuulla ne kaikki uudet paljastukset! Että lopeta nyt se saamarin vihjailu ja käy asiaan! Ookoo. En paljasta paljoa. Haluan, että pysytte linjoilla jatkossakin.

Ihan muutama fakta: Olen edelleen tukevasti sinkku. Johtuu siitä, että urpoja on nähty ja urpoa en enää ota. Sen sijaan otan jonkun kamalan tutun ja kamalan ihanan. Jonkun semmoisen, joka on rakastanut mua teiniajoista asti. Joku joka tuntee mun sielun paremmin kuin monesti minä itse. Joku joka on ihan hiljaa ja huomaamatta kulkenut tässä vierellä ja nähnyt sen kaiken kivun. Jonkun joka tuntee mun kaipauksen. Jonkun joka on vastannut siihen kaipaukseen ennenkin. Jonkun joka ei satuttanut koskaan.

En sano nyt yhtään enempää.

Paitsi että blogitekstini 11.3.2016 kirjoitin erään puhelumme pohjalta.