Mistäs minä aloittaisin tämän illan epistolani? Pitäisi olla jo hyvinkin unten mailla, mutta koska sattuu ja tapahtuu, on kirjoitettava, vaikka sitten unen ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Viimeisin viikko on ollut elävää elämää, mutta osittain myös kuolemaa. Vanhemmillani asunut perheemme koira kuoli keskiviikkona, mikä laukaisi tarpeeni keskeyttää hyvin toiminut somepaastoni. Muistotilaisuus järjestettiin samana iltana. Koira pötkötti kassissa pihalla, kun perhe kertoili toisilleen onnellisimmat muistot. Yksi hauskimmista tämän voimakkaan vetokoiran tarinoista oli se, kun se isona ja lihavana eläimenä saattoi mahtua hyppäämään ikkunan tuuletusluukusta ulos tai juosta jäniksen tai toisen koiran innoittamana pihalta pois niin, että vaijeri irtosi seinästä. Sen seurauksena hetken päästä tiellä juoksi koira, jonka perässä jolkotti vaijeri ja pari lautaa kotitalomme seinästä.

Koira tuli minulle hoitoon aina loma-aikoina, jolloin perheen muu väki oli reissussa. Mielenosoituksellisesti sillä oli tapana pissata milloin sohvalleni, milloin sänkyyni kostona siitä, että olin hyväsydämisesti taas ottanut sen taas hoidettavakseni. Olin 20 ja juuri muuttanut kotoa, kun koira muutti lapsuudenkotiini. Muistan sydänsuruni, joitten kanssa lähdin aina metsään koira mukanani. Meillä oli yhdessä niin hyvä. Syvällä sisimmässäni luulen, että koira tiesi, että olen muuttamassa pihallisesta asunnosta kakkoskerroksen parvekkeelliseen huoneistoon, minkä vuoksi loma-asumispalvelut olisivat jatkossa huonontuneet. Sama siis delata.

Tälle viikolle on somepaaston loppumisen ja koiran kuoleman lisäksi antanut vahvan leiman myös ex-poikaystävien lukuisat yhteydenotot ja paluuni Tinderiin, tuohon aikuisten karkkikauppaan, johon minulla pitäisi olla porttikielto. Koska hammaslääkäriä ei kuitenkaan ole näkynyt, olen reikineni rällännyt taas tikkarien valtakunnassa kuten kuka tahansa kolmikolmonen sinkkukinkku, jolla kyllä riittäisi rakkautta kaikille paitsi niille, jotka kehtaavat sitä pyytää. Näinpä juuri. Oletko valmis kuulemaan illan tarinan?

Maanantai-iltana soitti yksi entisistä rakkauksistani. Ei hän usein soittele, ehkä kerran vuodessa, enkä minä soita hänelle koskaan. Hän halusi purkaa minulle sydäntään, kertoa kuulumisistaan, koska tiesi, että minä kuuntelisin ja ymmärtäisin. Olisin lohdullinen ja armollinen. Tuntui äärimmäisen hienolta olla toiselle jotain niin vahvaa menneisyydestä, että hän oli halunnut soittaa juuri minulle. Vielä liikuttavampaa oli tapa, jolla hän kertoi vaiheistaan: ”Muistatko, kuinka haaveilimme silloin yhdessä talosta ja perheestä, muistatko?” Ja tietysti muistin. Ei elämänsä tärkeimpiä unohda koskaan, vaikka elämä kulkisikin eri suuntiin. Eivätkä haaveetkaan lopulta muutu. Perhe on tärkein. Joka muuta väittää, sai huonon kotikasvatuksen ja ikävät vanhemmat.

Tällä viikolla mätsejä sateli ihan tolkusti. Lähes jokainen, jota painoin, oli painanut minua jo aikaisemmin ikään kuin valmiiksi. En juurikaan aloittanut itse keskusteluita. Annoin miesten tehdä aloitteensa. Tavallisesti Tinder-stoorini etenee aina samalla kaavalla. Yhtenä päivänä jutellaan yhden, toisena toisen kanssa. Jos sattuu käymään niin, että vielä kolmantenakin päivänä jutellaan, silloin on sama lähteä jo treffeille tsekkaamaan, millainen mestari siellä onkaan vastassa livenä. Ja niin kävi nytkin.

Itselläni on tapana selvittää kuitenkin muutamat olennaisuudet ennen kuin suostun lähtemään edes mihinkään treffeille. Kun homma on hanskassa ja mätsistä suhteellisen selkeä mielikuva, on sama tavata tyyppi kasvotusten. Monesti ei kannattaisi, mutta treffipettymyksiinkin tottuu, kun osaa suhtautua tapaamisiin oikealla valmiusasteella, eikä vahingossakaan odota mitään (paitsi jos vastassa on joku oikeasti kunnon kuumis). Harvoin kuitenkaan on, mutta jännitys tuntuu housunpunteissa asti, oli tilanne mikä hyvänsä.

Tämän päivän treffikumppanille annoin mahdollisuuden tavata minun korkea-arvoisen ylhäisyyteni. Tavallisesti minulla on sääntö, että kotiini en tuo ketään; tavallisesti menen ekoilla treffeillä miehen kotiin. Toisten mielestä se on hölmön uskaliasta, mutta mielestäni se on vain käytännöllistä. Siinäpä se selviää olennaisin ihmisestä, kun pistäytyy pääkallopaikalla näkemässä olennaisimmat. Ja mitä siihen tyhmänrohkeuteen tulee, kyllä minä tiedän, mitä teen. Harvemmin olen käynyt nimittäin puhtaan idiootin kanssa ulkona.

Niinpä hän siis tuli meille. Mikäpä siinä, mukava mies, mutta tiesin silti ensimmäisellä minuutilla, että ei jatkoon. Siinä vaiheessa tuli mieleeni ajatelma, kuinka kauan täytyy jututtaa toista ennen kuin tulos-tv kertoo loppuratkaisun. Olen taitava keskustelija, perinteinen small talkkeri, joka tietää, millaisista ainesosista hyvä vuorovaikutus muodostuu. Kysymyksiä paukutellaan rumputulella, muistetaan kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja kuunnella perusteellisesti vastaukset. Välillä voidaan kertoa itsestä vähän, muttei kuitenkaan liikaa. Muistetaan katsoa silmiin, muistetaan hymyillä ja huomioida toista erinäisin keskustelullisin keinoin. Flirttaillaan, jos se on tarpeen. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ollut.

Puoli tuntia jaksoin, en kauempaa, kunnes päräytin suustani selkeästi, suoraan ja suomen kielellä, että valitettavasti meistä ei tule paria. En edes kysynyt hänen mielipidettään asiaan sen jälkeen kun olin julistanut kantani. Koska hän oli tullut meille kaupungista bussilla, säälin häntä kovasti ja tarjouduin viemään kotiin. Hän vakuutti pärjäävänsä, mitä en epäillyt ollenkaan, mutta pakotin hänet silti autoon pistooli ohimolla. (No ei minulla oikeasti ollut mitään pistoolia, menitkö lankaan?) Koska bensani oli vähissä, hän meni paniikkiin. Hän oli satavarma, että bensa loppuu ennen kuin olemme saapuneet päämääräämme. Minä, joka olen kuitenkin ajanut ranskalaisella ralliautollani puolentoistavuoden aikana 55 000 kilometriä, olen käynyt tänä aikana joitakin kertoja tankilla ja tiedän suurin piirtein, missä vaiheessa bensa loppuu. Vakutin hänelle, että bensa riittää, ja jos käy niin hassusti, että polttoaine loppuu ja jättää meidät tielle, soitetaan iskälle. Iskä auttaa aina! Ehdotin hänelle, että ottaisimme matkan hauskana seikkailuna! Hänen olonsa ei helpottanut. Pahinta mitä hänen maailmassaan voisi tapahtua, näytti olevan bensan loppuminen. Hän jankutti ja jankutti, että bensa loppuu. Bensa ei kuitenkaan loppunut, ei mennessä eikä palatessa. Jätin miehen hänen toivomaansa paikkaan ja tiesimme molemmat, ettemme tapaa enää koskaan. Kotimatkalla kävin tankilla ja nautiskellen ajelin pikkuteitä kotiin. Huomionarvoista kuitenkin oli se, että ennen kuin olin kotiovelle ehtinyt, hän oli poistanut minut Tinderistään. Sellaiset treffit, ajattelin, ja päätin että nyt tuli tauko tälle idiotismille! Vihaan ensitreffejä. Kyllä. Vihaan.

Kun tulin matkoiltani kotiin, lämmitin saunan ja muistin kehua itseäni, kuinka reipas olinkaan kaikesta huolimatta ollut ja kuinka taitava keskustelija olen, vaikka ihan vierasta jututtaisi. Sen jälkeen laitoin sille-jota-yhä-rakastan-vaikka-en-saisi kielletyn viestin, jossa kerroin kaipaavani häntä. Sekin saattoi olla virhe, mutta onnellinen olen siitä, että osaan kertoa tunteeni hyvässä ja pahassa. Sellaisella ei voi mennä kuin pitkälle.

Hempeitä helmikuisia hetkiä herkkien herrojen huumassa!

Me palaamme!